Matti Kortteen nuorin poika Hannu, oli ensimmäinen suvun jäsen joka kävi kotikonnuilla Kaukolan Kortesuolla jatkosodan jälkeen. Tämän matkan tarinalla hän voitti toisen palkinnon Suomen kirjallisuuden seuran ja Karjalan Liiton kirjoituskilpailussa vuonna 2008 teemalla: "Aikapyörällä Karjalaan"
ENSIMMÄISTÄ KERTAA KAUKOLASSA JA KORTESUOLLA
Hannu Korte
Elettiin vuotta 1986, Neuvostoliitossa Breznevin jälkeistä pysähtyneisyyden aikaa. Olimme tuttavani, kaukolalaisen Mikkosen Laurin kanssa tehneet monia ulkomaanmatkoja niin itään kuin länteenkin. Emme olleet Laurin kanssa mitään sukua toisillemme, vaikka meillä yhteiset serkut olivatkin. Muuten vain reissasimme.
Kerran kesällä Lauri yllättäen sanoi: "Lähetään käymään Kaukolas". Ajatus ei yllättänyt. Laurihan oli seikkailija jo luonteeltaan ja monet kerrat oli pälkähät yhdessä selvitetty. Oli kuultu, että joku oli tuurilla salaa käynyt Kaukolassa asti. Miksi emme mekin. Muistan, että isä aina sanoi, jotta jos sinne Kortsuolle pääsisi, niin hän vielä lähtisi käymään. Itse olen syntynyt Siikaisissa 1947, joten tiedot Kortsuon kylästä perustuivat kuulopuheista saatuihin mielikuviin.
Ensin oli hankittava viisumit omalla autolla matkustamista varten, varmuuden vuoksi Leningradin kautta Tallinnaan. Se ei tuottanut ongelmia, ja niin heinä-elokuun vaihteessa pääsimme lähtemään. Ensin Vaalimaan tulliin, jossa oli perusteellinen tarkastus. Muun muassa edellämme olleesta Mersusta purettiin kaikki irti lähtevä, penkit, vieläpä pyörätkin. Yritti tullimies Laurin Ford Transitistakin irrotella sisälokasuojat, mutta Lauri laittoi kovan vastalauseen. Olihan sitä pakko olla piilotettuna miliisin lahjontaa varten jotain tuomisia. Tullimies uhkaili, että jos hän löytää jotain piilotettuna, meidän matkamme päättyisi siihen. Onneksi ei löytänyt. Näyttelimme vain mukana olleita valokuvia, mitkä näyttivät kiinnostavan häntä. Sitten kohti Viipuria. Korkealta sillalta Lauri otti valokuvan. Heti tuli vartiosotilas paikalle kieltämään kuvauksen.
Viipurin hotellin pihalla ja linja-autoasemalla yritimme saada taksiautoa lähtemään Kaukolaan. Näyttelimme karttoja, mutta kaikki vain pudistelivat päätään. Mikään ei auttanut. Siksipä jatkoimme matkaa. Vahtikoppeja riitti määrävälein tien varrella. Seuranta oli tarkkaa.
Pysähdyimme Terijoella. Sen keskellä oli kaunis puisto kukkaistutuksineen. Uimaranta oli hyvin likainen, mutta väkeä oli paljon. Kävimme myös rautatieasemalla. Vanhat suomalaisten puurakenteiset huvilat tien varressa olivat joltisessakin kunnossa. Seuraava pysähdyspaikka oli Olginon leirintäalue ennen Leningradia. Yövyimme hotellissa ja samana iltana aloimme tiedustella kyytiä Kaukolaan. Siinä hotellin edustalla oli taksiautoilijoita, joilta aloimme kauttarantain kysellä mahdollisuuksista päästä Kaukolaan. Yksi autoilija osasi vähän suomea ja sanoi, että taksilla ei pääse, pitää olla yksityis-auto, mutta hän olisi valmis lähtemään toisen taksinkuljettajan kanssa kyytiin Mossella. Lähtöpäiväkin sovittiin muutaman päivän kuluttua aamulla klo 8.00 hotellin edestä. Taksana oli radiokasettisoitin valuuttamyymälästä. Asia oli siis kunnossa.
Lähdimme kohti Eestin maata. Leningrad on laaja kaupunki, minkä läpikulku on mutkikasta. Siksi palkkasimme taksin ajamaan edellä Narvan maantien päähän. Taksi ajoi lujaa kierrellen avonaisia ilman kansia olevia viemärikaivoja. Palkkioksi riitti tupakka-aski.
Narvassa poikkesimme Narvanlinnassa. Kaikki väestö oli venäläistä ja hyvin synkän näköistä. Emme menneet lainkaan Tallinnaan asti vaan Rakveressä poikkesimme nopeasti ja salaa Haljalan kylään, missä sijaitsi suuri Virun kolhoosi. Pelkäsimme, että meitä seurattaisiin. Mitään jahtaajia ei kuitenkaan tullut. Pääsimme keskelle kylää ystäviemme Ilmarin ja Imbin talolle. Ilmar oli eläinlääkäri ja kolhoosin apulaisjohtaja - vastoin tahtoaan, ja Imbi ekonomi, kolhoosin pääkirjanpitäjä. Vietimme muutaman päivän vieraana heidän kauniissa kodissaan kolhoosiin ja lähiympäristöön tutustuen. Suomen kieltä ei saanut puhua julkisilla paikoilla. Avonaiset ikkunat suljettiin talossa vierailun ajaksi.
Sunnuntaina tulimme takaisin Leningradiin Olgino-hotelliin yöksi. Seuraavana aamuna klo 8.00 olivat kuin olivatkin taksimiehet vastassa, miehet, joita tästä lähin kutsun pojiksi, nuoria kun olivat. Ja niin matka alkoi. Meillä Laurin kanssa oli tummat vaatteet päällä, jotta emme olisi erottuneet venäläisistä. Poikia oli kaksi sen vuoksi, että kahdestaan hoitivat paremmin puhumisen miliisin kanssa eikä herättänyt niinkään epäilyksiä, kun auto oli täynnä. Olimme ikään kuin lomamatkalla.
Lauri keksi pirskotella vodkaa paidoillemme, jotta haju levisi koko autoon. Hengessä mukana ollen olimme miliisitarkastuksissa aina tiedottomassa tilassa torkkuen takapenkillä. Pojat hoitivat puhumisen aina, kun komennettiin kivääreillä uhaten ulos autosta. Tulee mieleen laulu: "On ikävä seisoa näin, kiväärin piippuja päin". Tie muuttui huonoksi. Oli oikotietä. Poikien autoon oli rakennettu pohjapanssari, mikä kolisi kuoppaisella tiellä. Jouduimme armeijan kuorma-autosaattueen perään. Ohi ei uskaltanut ajaa, se olisi herättänyt liikaa huomiota. Viimeisen auton lavalta tuijotti meitä viisikymmentä silmäparia kiväärit kädessään. Niinpä pojat tekivät ratkaisun. Seisauttivat auton ja yhteisestä sopimuksesta heittäytyivät autonsa alle mukamas remonttia tekemään siksi aikaa, kun kolonna oli ehtinyt häipyä.
Siinä matkan aikana toinen pojista otti vihon taskustaan, selasi ja näytti yhtä sivua meille. Siinä oli suomeksi kirjoitettu: "Ette ole sakuja". Johon me hätäiseen, ei ei! Ymmärsimme, jos olisimme olleet sakuja, matka olisi päättynyt lyhyeen. Vuokselan seudut näyttivät viljavilta. Metsät olivat männikköä, kangasmaita. Tunnelma oli aika jännittynyt. Lähestyimme Sakkolan Kiviniemeä. Pahamaineista siltaa, jonka molemmissa päissä oli vahdit. Siinä oli monen kotiseutumatka päättynyt. Täytyy vain ihmetellä poikien näyttelijäntaitoja. Ennen siltaa toinen ryömi auton sivuikkunasta puoliksi ulos, retkotti siinä kädet lähes maata hipoen. Toinen ajoi lujaa sillalle ja sillan yli. Meitä ei pysäytetty! Seuraavan mäen takana molemmat pojat sanoivat "Huh" ja pyyhkivät hikeä. Tuli tienristeys ja siinä oli kauppa. Pojat kävivät kaupassa ostamassa tupakkaa ja ehkä tietä kysymässä. Oikotie jatkui kasarmialueen läpi. Sotilaita, siviilinaisia ja lapsia oli runsaasti kävelyllä. Tie oli kapea, kunnes se yhtäkkiä levisi tasaiseksi ja suoraksi asfalttitieksi. Kenties jonkinlainen lentokenttä. Kuljettaja otti kovan vauhdin, sillä huomasimme, että tien vasemmalla puolella oli käynnissä sotaharjoitus. Panssarivaunuja meni edestakaisin toisiaan vastaan ja tukkipuumännikköä kaatui niiden alle kuin heinää. Tienvarressa seisoi joukko upseereita kiikareiden kanssa seuraamassa harjoitusta. Päät vain kääntyivät vasemmalle, kun Mosse tulee, ja toiseen suuntaan, kun Mosse menee. Takaisin tulimmekin toista tietä.
Tie muuttui jälleen huonommaksi ja tosi hitaaksi. Aloimme lähestyä Räisälää. Vanhoja puutaloja oli lukuisasti. Keskellä kylää sijaitsi oikealla puolella graniittinen kivikirkko, joka oli hyvin säilynyt. Ainoastaan peltikatto oli ruostunut.
Tie kohti Kaukolaa jatkui kapeana. Yhtäkkiä mäenpäällä keskellä tietä oli pitkähäntäinen eläin, joka kääntyi katsomaan meitä. "Susi" huusi Lauri, ja pojat perässä "Susi". Yritin saada siitä kuvan, mutta kerkisi loikkia metsän kätköihin pitkäkuono.
Sitten tuli eteen yllättäen aika iso risteys, josta pojat kysymättä mitään kääntyivät oikealle. Emme sanoneet mitään, kun pojat tuntuivat niin kovin olevan tietoisia tiestään. Kilometrin, puolentoista päässä tuli vastaan joen ylittävä silta. Joki oli aika leveä. Lauri tiesi heti, "Unnunkoski". Sillan takana oli suuri kolhoosin karja ylittämässä tietä. Lapsia oli vahtimassa, ettei karja tule sillalle. Pojat näyttivät karttaa lapsille ja siellä tavattiin Räisälää ja Kaukolaa. Pyörähdimme takaisin. Alajuoksulla oli uusi laituri sekä kylänväkeä ottamassa aurinkoa ja uimassa. Oli tulossa todella kuuma päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Lauri alkoi jo tuntea maisemia. Oli Rouhiaisen talon kivijalka oikealla puolen tietä. Siinä oli jatkosodan aikana ollut venäläinen tuhottu tankki, jota Lauri muisteli käyneensä katsomassa.
Räisälästä tulevan tien harjulta se sitten aukeni. Suoran tien päässä avautui Kaukolan kirkonkylä ja kirkon torni näkyi etuvasemmalla. Silloin pojat kiljaisivat "Huraa" ja löivät käsiään yhteen.
Oikealla puolella oli kauppaliike. Siinä oli ollut ennen Räkköläisen kauppa. Vasemmalla puolella oli pitkä tyylikäs puurakennus, Kaukolan kansakoulu. Oli maalattu siniseksi. Se on myöhempinä aikoina palanut. Vieressä kohosi kolhoosin harmaita kerrostaloja. Oikealla oli vanhoja puutaloja ja navettoja.
Vanha puinen kirkkosilta ylitettiin ja sen jälkeen käännyttiin pikkutielle hautausmaan aidanviertä pitkin. Edessä oli talo, minkä kohdalla joenvarressa oli naisia lakanapyykkiä huuhtomassa. Pojat jututtivat naisia. Menimme hautausmaalle. Siellä oli vain venäläisten hautoja tavan mukaan rauta-aidoilla ympäröitynä. Kirkko tien toisella puolella oli rapistunut. Tiilikatto oli rikki, punatiiliset seinät ravistuneet, ikkunat ja ovet särjetyt. Sisusta oli kanalan jäljiltä ja myös haju.
Henkilöautoja ei ollut lainkaan. Joku armeijan kuorma-auto liikkui, ja traktori. Oikealla tuli vastaan kunnantalo, vasemmalla puurakennus, jossa ennen oli ollut kauppa. Sitten tultiin risteykseen. Akansillan risteys, mistä käännyimme Liinamaalle ja Kortteensalmelle johtavalle tielle. Vasemmalla oli Heikkosen peltoja. Pellot olivat kauttaaltaan nurmiviljelyssä.
Väkiparran talojäänteiden kohdalla risteyksessä käännyimme Liinamaan kautta Ojajärvelle johtavalle maantielle. Meillä oli vuodelta 1938 oleva Kaukolan kartta, millä oli johdettu tykistötulta kannaksella. Olimme saaneet sen lainaksi Kontiaisen Paulilta. Karttaan oli merkitty tiet ja talotkin. Se oli suureksi avuksi. Pojat lukivat karttaa kuitenkin liian hätäisesti ja kun oli tiedossa kääntyminen oikealle Kortsuon tielle, he kääntyivät hätäisesti heti Riukjärven kohdassa. Se tie johti taloon Riukjärven rannalla. Pihalla istui ihmisiä ja siellä oli myös sivuvaunullinen moottoripyörä. Kuljettaja peruutti kiireesti auton takaisin maantielle. Etuoikealla mäellä oli venäläinen kivirakennus. Mitään liikettä ei siellä näkynyt.
Aivan tien vieressä oikealla kallioperustalla oli vanha talo nimeltään Kalliola, ilmeisesti asuttuna. Vasemmalla Liinamaan pellolla telaketjutraktori kynti kesantomaata.
Kun Mossessa oli polttoainetta vähän, menivät pojat kysymään kuljettajalta, saisiko polttoainetta. Polttoainetta eivät saaneet, sen sijaan heitä peloteltiin uhalla, että edessäpäin on paljon miliisejä - ei saa mennä. Minä näytin karttaa, että tienhaara on ihan kohta eikä ole mitään vaaraa. Alkoivat vaan kääntää autoa keskellä tietä ja näyttivät, että heiltä leikataan kurkku poikki, "kaput". Silloin ajattelin, että kun on tänne asti päästy, ei sitä enää käännytä takaisin ja annoin pojille 100 markkaa rahaa. Lähtivät vastahakoisesti ajamaan ja kun päästiin Kortsuon tielle, huomasivat, ettei ole mitään vaaraa.
Kortsuon tie tuntui pitkältä, koska se oli kapea ja huonossa kunnossa. Vesilammikoita piti kierrellä jatkuvasti. Kierrettiin iso siirtolohkare, ja sen jälkeen tiesin kartan mukaan tulevan Wellingin talon paikan. Siinä olikin rakennuksen perustus ja hopeapajuja, joista erotti pihapiirin.
Lähellä oli jo kotipaikkakin. Karttaa seuraten odotin jännityksellä, millainen maisema olisi. Ja siinä se avautui eteemme. Vastasi sitä mielikuvaa, joka kartasta oli mieleeni johtunut. Teurlammista laskeva oja ja sen yli silta. Sillan jälkeen oikealla oli rakennuspaikka. Kaikki oli purettu, mutta pihapiirin erotti selvästi, joskin maansiirtotöitä oli pihassa suoritettu. Päärakennuksen kivijalka oli paikallaan. Taustalla oli Mäkisen, Simolan navetan kivijalka ja vanha omenapuu. Ojanvarressa kasvoi koivuja ja vanha kuusi. Tien toisella puolella oli Häklin eli Taipalen rakennuspaikka. Siinä kasvoi isoja sireenipensaita aivan tien varrella.
Peltoaukea oli yllättävän laaja, kymmeniä hehtaareja. Monen tilan viljelykset yhdessä. Jotenkin tuntui siltä, että oli tultu kotiin. Oli helppoa hengittää. Talojen pihapiirit erottuivat yllättävän selvästi muusta maastosta. Kasvoivat yleensä pitkää maitohorsmaa ja joitakin pihapuita.
Kortesuon peltoja kesällä 1986
Pienen matkaa edettyämme vasemmalle tuli eteen suuri siirtolohkare, kuin kalliokartio, jonne pääsi takaa kiipeämään. Toisella puolen oli riihen paikka, mikä kasvoi oikein tiheää horsmikkoa. Vasemmalla oli Aatilan talon paikka, Juho-sedän ja Lauri-serkun kotipaikka. Ainut kylän tiilitalo ja navettarakennus olivat puretut. Länteen ja luoteeseen avautui peltoaukea, Aatilan ja Häklin peltoja. Taustalla näkyi Kaaprelan talouskeskuksen piha hopeapajuineen ja omenapuineen. Pellot olivat ojattomassa nurmiviljelyssä, mutta siististi niitettyinä. Pettymys oli se, ettei yhtään rakennusta ollut koko kylässä. Kaikki oli purettu.
Kirjoittaja Hannu Korte ensimmäistä kertaa suvun kotitalon pihalla 1986. äidin istuttamat spireat ovat vallannet talon paikan.
Pidemmälle emme menneet, sillä Laurilla oli kiire kirkonkylän suuntaan omaan Hiekharjuun. Samaa tietä takaisin Liinamaalle, josta oikotietä kirkonkylän suuntaan. Tiellä oli vuolaan virran ylittävä silta ja mäellä vasemmalla edelleen pystyssä Toivo Haikosen talo. Pihalla käveli mies lankku olkapäällään, oli siis asuttuna. Tie oli varsin huonokuntoinen. Välillä oli paikkoja, joissa toisen pojan kanssa jouduimme työntämään autoa. Yleensä Lauri kuitenkin juoksi auton edellä kädet ylhäällä ja huusi: "Täällä, täällä se on". Tarkoitti omaa Hiekharjua. Ja sieltähän se eteen ilmestyikin. Kullankeltaisen ohravainion takana viheriä harju, jonne johti hyvä tie. Risteyksessä oikealla oli Paavilaisen Väinön kodin kivijalka. Lähestyessämme Hiekharjua lähti sieltä mies juoksuttaen moottoripyöräänsä. Oli ilmeisesti marjapensaissa luvattomilla teillä, kun oli niin kova kiire. Marjapensaat ja omenapuut olivat hyvinvoipia. Päärakennus oli hiilloksesta päätellen hiljattain palanut. Navetasta oli myös vain kivijalka jäljellä. Päärakennuksen rapulla lojui leivinuunin suuluukku, Högforsin valua. Sen Lauri otti talteen, ja se on edelleen Mikkosen seinällä lakattuna raameissa.
Etenimme kohden kirkonkylää. Samassa aukeassa oli tien varressa oikealla harmaa talo. Se oli Simo Pessin talo. Piha oli kalliota ja perustus sillä. Lauri muisteli lapsuuttaan, kun oli häissä Pessin talon pihalla. Lauria kiinnosti talo siinä määrin, että lähti kurkistelemaan talon ikkunoista sisälle. Silloin tuvan ikkuna lennähti auki, ja vanhahko mies tuli huutamaan ikkunaan kovalla äänellä venäjäksi. Pojille tuli kiire, että nyt äkkiä pois eteenpäin.
Yllättäen tie leveni ja muuttui asfaltiksi. Luulimme, että tulemme kirkonkylään, mutta toisin kävi. Löysimme itsemme autoinemme kolhoosin ison navetan lantalasta. Oli pakko kääntyä takaisin ja yrittää pienempää tietä. Se johtikin kirkonkylään. Vanhoja rakennuksia oli edelleen asuttuina ja jotenkuten korjattuina.
Kirkonkylässä tuli kiire löytää polttoainetta autoon, mutta bensiiniasemaa ei ollut. Pojat pysäyttivät erään armeijan kuorma-auton. Kuljettaja pyöritteli vain päätään, mutta otti radiopuhelimen soittaakseen jonnekin. Lähti jatkamaan matkaa. Huomiotani kiinnitti se, että oli kovin kuuma ilma ja armeijan autonkuljettajalla oli päässään karvahattu. Taisi viilentää aivoja.
Menimme Akansillan risteykseen kanttori Kiurun talolle, josta pojat hankkivat ruosteisen maitotonkan polttoainetta varten. Odottelimme kymmenkunta minuuttia kirkon vieressä. Sitten tuli toinen armeijan kuorma-auto, painoi pilliä ja lähdimme seuraamaan sitä. Se ajoi Akansillan risteyksessä Kortteensalmelle päin tien penkalle aivan syrjälleen, että polttoainetankki oli alimmaisena. Sitten alkoi tankkaus. Polttoainetta ei otettu maitotonkkaan vaan suoraan kuorma-auton tankista pienellä kumiletkulla Mossen tankkiin. Kuorma-auton tankin suu oli 20 senttiä leveä ja kaikki yrittivät käsin pidätellä sieltä lorisevaa bensaa, ettei se olisi mennyt maahan. Suurin osahan siitä kuitenkin valui maahan, mutta tankkikin täyttyi. Pojat yrittivät tarjota kuljettajalle "Gasol kupong". Kuljettaja vain huitaisi kädellään "Njet kupong" ja jatkoi matkaansa.
Niin oli asia kunnossa, ja paluumatka saattoi alkaa. Otimme vielä kuvat kirkkosillalta ja läksimme kohden Räisälää. Sieltä jatkoimme kuitenkin varmuuden vuoksi eri tietä kuin aamulla, jottei meitä tunnistettaisi. Kiviniemen sillalla ei ollut enää lainkaan vahteja, ja niin pääsimme rauhassa etenemään, kunnes tuli vastaan risteys, jossa oli miliisi valkoinen pamppu kädessään. Me luulimme sitä liikennepoliisiksi ja pojat kysyivät siltä tietä Leningradiin. Tiesi tien, mutta osoittautui, ettei se ollut liikennepoliisi, vaan miliisi sanomalehtikäärö kädessään ja alkoi osoitella meitä takapenkillä. Ymmärsimme silloin, että hän oli liftaamassa Leningradiin ja osoitti, että takapenkille mahtuisi kolmaskin. Silloin pojille tuli kiire selittää, että piti käydä vielä takaisinpäin asioilla. Tekivät u-käännöksen niin joutuisasti, että olimme jäädä takaa tulevan auton alle. Ohjasivat sivutielle 500 m päähän ja kävivät kiillottamaan autoa. Me Lauri kanssa kysyimme, että mitäs nyt. "No broblem" oli vastaus. Puolisen tuntia olimme siinä, kunnes pojat uskalsivat lähestyä risteystä uudelleen. Kurkailivat, miliisiä ei näkynyt, ja lujaa risteyksestä ohi. Tie oli paljon parempaa kuin aamulla tulemamme.
Ilta oli myöhäinen. Pojat alkoivat hermostua, ettei enää ehditä valuuttakauppaan ostamaan radiota. Silloin piirsin paperille radion kuvan, jonka olimme jo hankkineet. Nelitiekaiuttimet ja Philips. Ja selitimme, että radio on hankittuna autossamme. Silloin pojat rauhoittuivat, ja matka jatkui rattoisissa merkeissä.
Olginossa pojat jättivät meidät 200 metrin päähän autostamme. Eivät uskaltaneet tulla lähemmäksi, mutta eivät myöskään epäilleet meidän luistavan maksamatta. Oli luotto tallella. Kun tulimme radiopaketti kainalossa ja pojat avasivat sen, niin kyllä poikien silmät loistivat, kun saivat nähdä sen kirkkaanpunaisen Philipsin. Kyllä siinä käteltiin ja kiiteltiin molemmin puolin, ja siitä lähtivät pojat kotiinsa.
Me sen sijaan menimme hotelliin, jossa huolestunut vastaanottovirkailija sanoi meille, että nyt pojat nopeasti ja heti rajalle. Aikaa on kolme tuntia ja sitten raja menee kiinni. No, me keräsimme kimpsumme ja kampsumme, ja minä lähdin kuljettajaksi. Ajoimme sen minkä Transitista lähti. Terijoen jälkeen mutkan takana oli moottoripyörämiliisi pysäytysmerkki kädessään. Enhän minä saanut autoa heti pysähtymään, vaan miliisi joutui juoksemaan parisataa metriä perässämme. "Ylinopeus, pitää maksaa sakko". Minä iskin tupakansytyttäjän käteensä ja sanoin, että meillä on kiire, emme kerkiä sakkoja maksamaan ja lähdimme lujaa. Jäi katsomaan sytkä kädessään jälkeemme, mutta ei lähtenyt peräämme. Viipurin läpi yöllä ajoimme ennätysvauhtia. Kukaan ei häirinnyt. Rajalle ehdimme kuin ehdimmekin ennen klo 24.00. Minä olin saanut Imbiltä ja Ilmarilta lahjaksi komean maalatun tsekkiläisen ruokakaluston ja muita tuliaisia. Iso oli laatikko, ja sen nähtyään tullimies, sama joka oli menomatkallakin, riemastui. Silmät hohtaen hän sanoi: "Liian kallis, pitää maksaa tulli", johon minä, että enhän minä lahjasta mitään tullia maksa. Sanoi "Teillä on paljon probleemi". Tutkivat kaksi tuntia, ja kello kaksi yöllä oli tuomio. Takaisin rajan taakse.
Me ajoimme takaisin rajan taakse. Vartiotornin valonheittäjät suunnattiin autoomme. Oli valoisaa kuin päivällä. Meillä oli onneksi patjat autossa ja pääsimme lepäämään. Emme olleet koko päivänä syöneet emmekä juoneet mitään. Ilmar ja Imbi olivat laittaneet meille evääksi puulaatikollisen appelsiineja. Söimme appelsiinit ja joimme päälle raakaa vodkaa, kun muutakaan juotavaa ei ollut. Nukutti hyvin.
Aamulla heräsimme töminään, kuin norsulauma olisi lähestynyt. Ikkunasta näimme, että kymmeniä sotilaita oli aamulenkillä, kaikki ilman paitaa, ohittivat automme. Päätimme yrittää uudelleen tulliin. Sama tullimies oli kirjoittanut valmiiksi probuskan, josta tavasi: "Tule kahden kuukauden kuluttua kysymään ruokakalustoa, silloin on päätös annettu". Muuten pääsimme nopeasti lävitse ilman tarkastuksia.
Suomen tullissa oli vain yksi naispoliisi. Oli katketa naurusta. Meillä oli pitkä parta, mustat vaatteet harmaana kannaksen pölystä - ikkunat auki kun piti helteellä ajaa. Olimme hurjanlainen näky. Sanoi minkä naurultaan ehti: "Ovat pojat tainneet olla vähän pitkään reissussa". Kotimatka sujui hyvin. Kotona vähän ihmeteltiin, kun olimme vuorokauden myöhässä.
Menin kahden kuukauden kuluttua turistiryhmän mukana Vaalimaan tulliin ja näytin probuskaa. Kukaan tullissa ei siinä tilanteessa osannut suomea, pyörittivät vain päätään. Silloin ymmärsin, että ruokakalusto oli jo vaihtanut omistajaa ja oli paremmassa käytössä. Turha kysellä.